Lontoon olympialaisten ampumaurheiluun osallistuu ennätysmäärä maita eli 108. Pekingissä niitä oli viisi vähemmän. Olympialaiseen ampumaurheiluun osallistuvat ensimmäisen kerran Algeria ja Bhutan.
Urheilijoita on 390, joista miehiä on miehiä 231 ja naisia 159. Startteja on ennakkotietojen perusteella yhteensä 564.
Suurimmat olympiajoukkueet ampumaurheilussa ovat Kiinalla (23), Venäjällä (22) ja Yhdysvalloilla (20). Norjalla on kuusi ampumaurheilijaa, Tanskalla viisi sekä Suomella ja Ruotsilla neljä. Islannilla ja Virolla on kummallakin yksi urheilija kilpailemassa ammunnassa.
***
Olympialaisten kolme vanhinta ampumaurheilijaa ovat: 1) Afanasijs Kuzmins Latvia 22.3.1947 (miesten olympiapistooli), 2) Joan Tomas Roca Andorra 17.2.1951 (miesten trap), 3) Andrei Kavalenka Valko-Venäjä 9.3.1955 (miesten trap).
Vanhin naisurheilija on Irada Ashumova Azerbaidzan 25.2.1958 (pistooli).
Kolme nuorinta urheilijaa ovat: 1) Ai Wen Yu Tadzikistan 27.12.1995 (naisten ilmapistooli), 2) Panagiota Andreou Kypros 10.11.1995 (naisten skeet), 3) Diaz Kusumawardani Indonesia 2.11.1995 (naisten ilmakivääri).
1990-luvulla syntyneitä ampumaurheilijoita on 45.
***
Varis lenteli viime viikon lopulla ja lauantaina Lontoon 10/50m ampumaradalla katsomon yllä ja tarkkaili välillä tilannetta yläilmoista. Lauantaina se oli siirtynyt tai hätistetty lentämään telttarakennuksen ”välikatossa”, eikä sitä enää tiistaina näkynyt.
Lontoon ampumaurheilun vastaavat eivät rohjenneet ottaa suoraan kantaa siihen, mitä varikselle pitäisi tehdä. He suostuivat vain sanomaan, että kyllä se radalta saadaan ”jotenkin” pois.
Elävänä vai kuolleena? Siihen ei ole saatu vastausta. Lintuparka ei osannut aavistaakaan millaisen porukan ylle se oli eksynyt…
***
King´s Crossin metroasema varhain sunnuntaiaamuna. Mistäpä sitä olisi voinut aavistaa, että miljoonakaupungin metroaseman ovet ovat vielä lukossa? Taksejakaan ei näy. Bussi lähtee ampumaradalle lyhyen metromatkan päästä puolen tunnin kuluttua. Yhtäkkiä minua kohti kävelee nuhruinen ja väsynyt nuori mies, joka pyytää muutamaa kolikkoa.
– Olen koditon, hän sanoo vaisusti – eikä hänen sanojaan ole hetkeäkään syytä epäillä.
– Ok, odota hetki. Tiedätkö milloin metro alkaa kulkea, kysyn häneltä samalla kun kaivan kolikoita taskun pohjalta.
– Jos sinulla on kiire, ei sinun kannata odottaa, vaan ottaa taksi lennosta, koska tuossa niitä ei ole, hän kääntyy taksiaseman suuntaan.
Kiitän nuorta miestä ja ojennan kolikot hänelle.
– Thanks mate, hän hymyilee ja jatkaa pää painuksissa matkaansa. Jonnekin.
Saan taksin lennosta ja ehdin mainiosti bussiasemalle ja edelleen Lontoon olympialaisten ampumaradalle, joka sijaitsee noin puolen tunnin ajomatkan päässä. Jos voisin, kiittäisin miestä uudestaankin.
***
Russell Squaren olympialaisten bussiasema hetkeä myöhemmin. Nuori nainen toivottaa iloisesti hyvää huomenta ja heti perään haluaa tietää mistä olen kotoisin. Hän tietää Suomen, koska hänen opiskelukaverinsa oli kotoisin Norjasta – paikasta, jossa Suomen ja Norjan rajat yhtyvät.
Kävi ilmi, että nainen ei ole kotoisin Lontoosta, vaan Malesiasta, ja hän on oikeasti töissä brittiläisessä öljy-yhtiössä. Hän oli halunnut tulla olympiakisoihin töihin. Edes se ei haitannut, että hänen työvuoronsa oli alkanut sunnuntaiaamuna neljältä, ja vuoro päättyi yksitoista tuntia myöhemmin.
– Minulle ei ole kisojen aikana merkitystä sillä mikä päivä on. Nautin kansainvälisestä tunnelmasta ja tapaan koko ajan mielenkiintoisia ihmisiä, hän hehkui.
– On sääli, että monet ihmiset muistavat kisat jonkin pienen epäkohdan takia. Sain lauantaina kuulla kunniani, kun viimeinen bussi ampumaradalle lähti jo kello 7.30. Olen varma, että monet toimittajat kertovat nyt kuinka huonosti kuljetukset täällä toimivat yhden esimerkin perusteella, hän pahoitteli.
Vajaan parinkymmenen minuutin keskustelun aikana hän halusi tietää Suomesta vaikka mitä, esimerkiksi sen, onko meillä Norjan tapaan öljyä.
***
Ennen olympialaisten alkua pohditaan aina, miten isäntäkaupunki selviää valtavasta urakastaan. Massiivisen pariviikkoisen aikana aina sattuu ja tapahtuu, mutta neljänteen kisapäivään mennessä ei ainakaan tämän jutun alle- tai pikemminkin yllekirjoittaneella ole mitään syytä valittaa mistään.
Akkreditointi sujui päivää ennen avajaisia Heathrow´n ruuhkaisella lentokentällä minuutissa, opastukset toimivat ja kisailme on – kuten jo todettua – iloinen. Apua saa aina, kun sitä rohkenee pyytää. Virallisten kisabussien kuljettajat toivottavat hyvät huomenet ja varmistavat, että kaikki ovat oikeassa bussissa. Ruuhkaisissa turvatarkastuksissa nuoret miehet ja naiset jaksavat hymyillä.
Eikä eilinen Lontoon kisojen ensimmäinen arkipäivä ”Manic Monday” ollut niin paha kuin etukäteen pelättiin. Aamulla kerrottiin, että eräälläkin metroasemalla väkimäärä lisääntyy noin 70 000:lla, ja pohdittiin miten Lontoo selviää. Illalla todettiin kaiken sujuneen hyvin.
Ampumaradalla on hyvät työtilat ja yhteydet toimivat. Ruokaakin saa – niin isoja annoksia kuin kehtaa pyytää. Mutta ei kuulemma saisi näyttää muille kuinka isoja, koska liha on niin kallista, eräs ampumaradan pressikeskuksen työntekijä kuiskasi sunnuntaina. Pilke silmäkulmassaan tietysti.
***
Myös Suomen olympiajoukkueen johtaja Kari Niemi-Nikkola kehui maanantaina järjestetyllä Suomen suurlähettilään iltapäivävastaanotolla kisaisäntien ystävällisyyttä, joka ei hänenkään mielestä ole yhtään yliampuvaa eikä ”päälle liimattua”.
– Ystävällisyys on luontevaa ja sujuvaa, eikä yhteenkään avunpyyntöön ole tullut heti absoluuttista ”eitä”. Tosi hyvä, hän sanoi.
Samaa mieltä oli Olympiakomitean puheenjohtaja Roger Talermo, joka kiitti isäntäkaupunkia ja sen asukkaita. Ystävällisyys ja iloisuus ovat silmiinpistäviä, hän kehui.
***
– H-tti näitä turvatarkastuksia, kiroili eräs toimittaja englanniksi olympialaisten avajaispäivänä, kun hän pakkasi tavaroitaan tarkastuksen jälkeen matkalla päälehdistökeskuksen.
– Montakohan näitä tulee kahden kisaviikon aikana, vastasin hänelle.
– Montakohan näitä tulee yhden päivän aikana, hän puuskahti ja jatkoi matkaansa kiivain askelin.
***
Avajaisiltana Thames-joen varrella jossain London Bridgen ja Tower Bridgen välissä. Nuorehko nainen lähestyi minua mikrofoni kädessään ja kertoi työskentelevänsä australialaiselle radioasemalle. Hän pysäytti minut, koska paidassani luki NSW.
– Okei, luulin sinua australialaiseksi, koska sinulla on tuollainen paita. Olisin kysynyt kisakuulumisiasi. NSW on erään osavaltiomme lyhenne (New South Wales), hän sanoi ja jatkoi:
– Olet siis Suomesta? Olin joitakin vuosia sitten vaihto-oppilaana Helsingin lähellä Tampereella. Olen käynyt siellä nyt varma
an viisi kertaa, nainen kertoi.
Olipa hauska sattuma – tavata australialainen, jolle Suomi oli näinkin tuttu. Mutta Helsinki lähellä Tamperetta…? Australiassa etäisyydet ovat jotain ihan muuta kuin Suomessa.
***
Isäntämaa oli tiistaiaamun mennessä saavuttanut kolme olympiamitalia eli yhden hopean ja kaksi pronssia. Mitaleista on tietysti riemuittu, ja niitä on juhlittu. Mutta jo neljäntenä kisa-aamuna jotkin lehtien otsikot huusivat: ”We want gold!” Kultamitalia toivoivat myös hotellini työntekijät.
Onneksi BBC:n aamulähetyksessä ymmärrettiin todeta: ”Ollaan nyt maltillisia.”
